Potilaamme Leila Siltanen kertoo elämästään sepelvaltimotaudin kanssa
”Loppuvuodesta 2014, ihan joulun alla iltasella, tunsin äkäistä pistoa rinnan alueella. Ajattelin, että mistähän se närästys nyt taas johtuu, kun samanlaisia tuntemuksia olin tuntenut aiemminkin. Kotikonsteilla olo ei helpottanut, vaikka välillä lepäsin ja hengittelin syvään, tuntikausia oli huono olla.
Olin aiemmin saanut tyttäreltäni verenpainemittarin, sillä olin ”kärsinyt” kohonneista verenpaineista jo jonkin aikaa. Lääkärin vastaanotolla olin käynyt ja saanut verenpainelääkkeet. Siksikin osasin ottaa verenpaineet ja korkeallahan ne olivat. Tuntui että olo vain pahenee, joten soitin Oys:n päivystyksen terveysneuvontaan. Sieltä kehotettiin tilaaman ambulanssi.
Ambulanssissa minulle annettiin nitrosuihketta, joka heti helpotti oloa. Yön vietin sairaalassa tarkkailussa ja aamulla kardiologi tutki minut ja lähetti verisuonten varjoainekuvaukseen eli angiografiaan. Samana päivänä pääsin itse toimenpiteeseen, jossa suoneen vietiin – minulla rannevaltimon kautta – ohut katetri (muoviletku), jonka kautta varjoainetta ruiskutetiin suoneen. Pystyin itse seuraamaan toimenpiteen etenemistä.
Toimenpide ei ollut kivulias, vaikka toki se ensikertalaista pelotti. Reiän teko ranteeseen tuntui ikävältä, mutta katetrin liikkuminen suonessa ei ainakaan minulle ollut kivuliasta, vaikka sen liikkeet tuntuivatkin. Sieltä suonesta se minun närästyksen syy sitten löytyi. Kansankielellä tunnettu ”leskentekijän suoni” (LAD) oli ahtautunut ihan kunnolla. Suoni pallolaajennettiin ja suoneen laitettiin verkkoputkea eli stentti.
Jo seuraavana päivänä pääsin kotiin osastolääkärin tarkastuksen jälkeen lääkereseptien kera. Jälkituntemuksia ei minulla ole stenteistä eikä itse toimenpiteestäkään ollut. Siitä saakka olen lääkärin ohjeita lääkityksestä noudattanut. Yksi lääke, jota pallolaajennuksen jälkeen jouduin vuoden verran ottamaan, oli verihyytymän syntymistä estävää lääke.
Olen oppinut, että sepelvaltimotauti ei parane itsestään. Mielestäni erikoislääkärit tietävät parhaiten, mitä lääkkeitä pitää ottaa. Heillä on alan koulutus ja viimeisimmät tutkimukset tiedossaan, puhumattakaan siitä, että hoitavat meitä sepelvaltimotautisia joka päivä. Olen toimenpiteen jälkeen käynyt säännöllisesti kardiologin kontrolleissa, jossa lääkitystä on säädetty minulle sopivaksi, muun muassa verenpainelääkkeistä olen voinut luopua kokonaan. Muistan kun tauti aluksi pelotti ja aina kun rinnassa jotain tuntemuksia oli, niin siitä hätäännyin. Seuranta on mielestäni viisasta, näin olen ajatellut, ja joka kerta vastaanotolla käynnin jälkeen on tietoisuus asiasta lisääntynyt auttaen oman elämän hallintaan.
Toki sydänystävällinen ruokavalio ja elämäntavat ovat yhtä tärkeässä roolissa kuin lääkityskin. Ja liikunnan merkitys on suuri. Ikäihmiselle liikunta on muutenkin huipputärkeä juttu. Liikunta auttaa siihen, että pystyy elämään toivon mukaan myös elämän viimeiset vuodet itsenäistä elämää. Kuntosalilla käyn säännöllisesti, voimaharjoitteita teen joka viikko, kuin myös venyttelyä, kestävyyskuntoa ylläpidän niin ikään. Perimälle en mitään voi.
Lopuksi sanoisin niin, ettei sepelvaltimotaudista – ainakaan minun arkielämään – juurikaan mitään haittaa ole. Ruokavalion ja liikunnan merkitys on silti aina muistettava ja määrätyt lääkkeet on otettava säännöllisesti.
Turhia murheita kannattaa myös välttää, ne kun nostattavat vain verenpaineita, eikä murehtimalla asiat parane. Elämä on laiffii , kuten mäkihyppääjä Matti Nykänen joskus totesi.”
